Kauhukohtauspostaus

Minulla, toisin kuin monilla muilla, viikonloput ovat näemmä vähemmän otollisia neulomisen ja blogien kannalta. Tänäkään viikonloppuna ei lainkaan neulomista eikä blogikirjoittamista ja minimaalisesti muiden blogien lukemista. Tällä kertaa käsityöt eivät kuitenkaan jääneet aivan paitsioon.

Viikonloppuna oli nimittäin huovutuskurssin ensimmäinen osa. Huovutimme käsinhuovutuksella ja saumaustekniikalla. Käsinhuovutus onnistui minulta paremmin, saumaus tuntui ainakin näin ensimmäisellä kertaa vähän vaikealta tai lähinnä siis se, etteivät saumakohdat olisi huopuneet liian aikaisin. Hauskaa oli mutta rankkaa tuollainen koko päivän fyysinen työ on tällaiselle lastenhoitoon ja siistiin sisätyöhön tottuneelle. Olin molempina iltoina aivan poikki ja uni kutsui tunteja normaalia aiemmin. Se saattoi tosin johtua osin siitäkin, että yöllä oli sellainen tunne kuin olisin tulossa kipeäksi. Nyt on parempi olo, toivottavasti selvisin säikähdyksellä.

Sitten vähän vakavampaan asiaan. Saako kukaan muu koskaan paniikkikohtauksia? En siis tarkoita nyt oikeita, diagnosoituja paniikkikohtauksia, vaan sellaisia kauhukohtauksia, että alkaa yhtäkkiä panikoimaan jotain asiaa. Minua alkoi eilen illalla yhtäkkiä pelottaa kätkytkuolema aivan järjettömästi. Mitään järkevää syytä pelon yhtäkkiseen iskuun ei ollut, mutta jostain se tuli. Aloin etsiä netistä mahdollisimman paljon tietoa asiasta, yöllä näin painajaisia (en tosin tästä aiheesta suoraan, mutta ilmeisesti pelon aiheuttamana) ja heräsin monta kertaa tarkistamaan, että tyttö hengittää. Tiedän, että tässäkin tapauksessa reaktio on täysin epäsuhtainen verrattuna todelliseen riskiin, sillä Suomessa kätkytkuolemia on noin yksi kahtatuhatta terveenä syntynyttä lasta kohti, mutta minkäs sille voi, kun pelko iskee. Samalla tavallahan ihmiset pelkäävät salamaniskua tai lentämistä paljon enemmän kuin tieliikennettä, vaikka jälkimmäisessä onnettomuuksia ja kuolemia tapahtuu todella paljon enemmän.

Minä saan aina joskus (onneksi hyvin harvoin) tällaisia kauhukohtauksia jostakin asiasta ja pelkään asiaa järjettömissä mittasuhteissa jonkun aikaa, mutta sitten se menee ohi, näin aikuisena nopeammin (yleensä päivässä, parissa) kuin lapsena. Lapsena minulla oli todella paha tulipalopelkokausi nähtyäni miehen juoksevan palavasta talosta arkistolaatikon kanssa - ajattelin, että noin vähän voi ihmiselle jäädä tulipalon jäljiltä, vaikka jälkikäteen ajatellen se varmasti oli jostain toimistosta eikä kenenkään kotoa. Vähän vanhempana minulla oli puolestaan kahden isovanhemman kuoleman jälkeen kuolemanpelkokausi. Aikusena pelkoon osaa suhtautua vähän eri tavalla ja vaikkei pelkoa osaa täysin tukahduttaa, järki sanoo, ettei pelättävä asia ole suhteessa pelon määrään. Samoin tietää kokemuksesta, että kohta pelko menee ohi. Nytkin on jo huomattavasti rauhallisempi olo kuin illalla, eiköhän tästä taas elämä ja ilo voita.

Tulipa nyt synkkä postaus ja neuleasiaa ei nimeksikään. Täytyypä yrittää tänään vähän neuloakin, niin on sitten taas jotain aiheeseen liittyvää kerrottavaakin tai ainakin muuten jotain vähän valoisampaa :)